Lukemisen helpottamiseksi

Tässä vielä seurantamahdollisuudet Liikunnanvihaajalle:

Vaikka Liikkis ei olekaan enää bloggerissa, sen voi silti lisätä seurantaan bloggerin lukulistalle syötteellä näin:

Kopio syöte tästä:    http://www.evitalehti.fi/blog/251388/feed

Bloglovinista löytyy myös, mutta en ikävä kyllä pysty päivittämään vanhaa listausta kun en "omista" sitä vaan joku muu on lisännyt blogin sinne.

Klikkaa tästä Bloglovin-listalle KLIK!

Ja viimeiseksi vielä vanha tuttu Blogilista on Liikkiksellä täällä KLIK!

*****
Liikuntaa vihataan siis tätä nykyä osoitteessa:

http://www.evitalehti.fi/blogit/liikunnanvihaaja

Tissi!

Hah varmana sain kiinnostuksenne heräämään otsikon perusteella. Sellasta vaan, että Liikunnanvihaaja pakkasi nyt korkkarinsa ja lenkkarinsa ja muutti Evitan havisevien sivujen suojaan, joten päivittäkää kirjanmerkkinne jatkossa tänne: http://www.evitalehti.fi/blogit/liikunnanvihaaja

Ja sama linkkinä: http://www.evitalehti.fi/blogit/liikunnanvihaaja

Päivitän blogilistan suuntaamaan uuteen osoitteeseen huomenna, etteivät tänään sitä klikkaavat saa sydäriä. Ensin pitää tietysti aina selittää että mikään ei muutu ja minä pysyn ihan samanlaisena räyhääjänä kuin aina ennenkin. Nii. Ja nyt on teidän vuoronne valita joku seuraavista vaihtoehdoista: a) mahtavaa, onnittelut! b) no katotaan ny, toivottavasti et muutu... c) eih, mä en kestä miks kaikki blogit muuttaa indiedaysille! d) oot ihan tymä.

Auh!

Tämä kuva kertonee tiivistetysti, mitä niskani tuumasi eilen salilla.

Luulin niskani olevan jo parantumaan päin (oikeasti, se ei tuntunut pahalta salille mennessä), mutta ylätaljassa kuuluneen paukahduksen jälkeen totesin että ei sittenkään. Lääkäritäti kertoi tänään niskahartia-alueeni olevan niin pahassa krampissa, että se on sykertynyt ihan vinoon. Hienoa, kertakaikkiaan upeaa. [painokelvotonta manaamista]


Ps. en tiedä kumpi on inhempaa, niskatuska vai sirdaludien aiheuttama krapulainen pöllöolo.

Roller derby Bootcamp28 valokuvat

No nyt on valokuvia Bootcamp28:sta, kuvat (c) Katri Kallio / Katyh HO Rock!

Fall small.

Meidän omalla refellä Chuck HOrriksella on paras derbynimi ever!

Joku tollanen NSO-pallerokin pääs kuvaan.

Pelaan tätä nykyä derbyä unissanikin, joten varoitan teitä potentiaaliset tulevat freshmeatit, tähän jää koukkuun. Mitä enemmän taidot kasvaa ja pääsee alun yhyy en osaa -turhautumisista eroon, sitä mahtavampaa tämä on! Minä olen vihdoin ylittänyt kuluvan tammikuun aikana bambi liukkaalla jäällä -tuntemukset ja luistimista alkaa tulla ystävät.

Kolmen päivän möyhennys

Huhheijaa, olihan viikonloppu! Perjantai alkoi joukkueen kuntotestillä (meikä kicks ass lankussa ja kyykyssä näköjään, mutta jätetään noi punnerrukset vaikka mainitsematta köh..). Yllätin itseni jopa riemuitsemasta tästä asiasta. Minä, joka vihaan a) kuntoa b) testiä ja c) etenkin näiden kahden yhdistelmää. Kuntsari tehdään uudelleen joka kuukausi ja tulokset kirjataan ylös, joten näkee kätevästi oman kehittymisensä. Ja tämä on se jee -osuus, haluan nähdä kehitystä! Kuntotestin päälle pakkasin vielä luikkarit laukkuun ja lähdin miehen pallovuorolle rullaamaan eli tuplatreeni perjantaille.

Lauantaina oli roller derby bootcamp Lempäälässä kera muiden kaupunkien derbylikkojen ja johan oli kivaa! Meitä oli ihan valtavan paljon ja oli tosi hienoa nähdä muitakin kuin vain oman joukkueen (nättejä) naamoja. Varsinaisesta (harjoitus)pelistä meidän TRH:n fressareiden piti jäädä ulos, koska minimum skillsejä ei ole vielä suoritettu. Kurjaa, mutta hoidin sitten outside whiteboardia NSO-roolissa eli iliman luikkareita.

Joukkuekaveri ikuisti tuota lauantaita kameran kanssa, laitan kuvia tännekin kun Katri vapauttaa ne jakoon.

Ja tänään oli vielä kahden tunnin tappoderbytreenit ja päälle hyistä avantouintia +1 asteen vedessä, joten voitte varmaan kuvitella miten möyhennetty olo täällä ruudun takana just nyt on. Ihan kuin olisi vedetty makaronina mankelin läpi. Voin sanoa että huominen on 100% varmuudella lepopäivä, olen virallisesti dead (fresh)meat.

Nyt ISO kuppi kahvia kiitos.

20 minuuttia ja kuolema

Koska ihmiskehon reagointi liikuntaan on minulle täysin tuntematonta aluetta, löydän itseni jatkuvasti pohtimasta kaikenlaisia pienempiä ja isompia kysymyksiä aiheeseen liittyen. Kuten että mikä tämä reiteni ulkosyrjään ilmestynyt epämääräinen kökkö on, onko minulla syöpäkasvain molemmissa jaloissa?!

Mutta yksi huomio on ylitse muiden. Aerobista liikuntaa (hyi hitto) harrastaessa koen pienen kuoleman täsmälleen 20 minuutin kohdalla (oikeasti kuolen jo aerobisen liikunnan ajattelemisesta, mutta se ei nyt liity tähän). Joka ikinen kerta sama juttu. 17 minuuttia suihkii menemään ihan heittämällä, 18 minuutin kohdalla alkaa epäilys jo kalvaa, 19 minuutin jälkeen alkaa hapen haukkominen, 20 minuuttia ja helvetti on irti! Jalat hapottaa, hengitys korisee, silmät pyörii päässä, liikunta saa kuristusotteen.

Aluksi tietysti hätäpäissäni lopetin aina liikuntaviikatemiehen ilmestyessä ja kuvittelin, että kuntoni oli sitten siinä. Jossain vaiheessa kuitenkin harhaluulosin olevani vähintään Wonder Woman (nuppini varmaan pehmeni pyörtymisen rajamailla) ja selättäväni viikatemiehen juoksemalla sitä karkuun niin lujaa kun pystyn, yksinkertaisesti lisäämällä vauhtia. Ja kas kummaa, parin minuutin jäätävän rimpuilun jälkeen homma tasaantui ja meno jatkui kevyenä ja mukavana. No okei, siedettävänä. Siitä lähtien olen ylittänyt 20 minuutin rajapyykin aina sisulla ja raivolla, mutta siitä huolimatta se on vielä olemassa. 

Juttelin aiheesta ystävälleni (sekopää crossarimimmi), joka myös tunnisti kuvailemani tilanteen. Hän kuulemma tekee kevyen palauttelun kuolemavaiheen iskiessä ja jatkaa taas sitten hetken päästä täysillä. Minä voin vannoa, että en todellakaan lisäisi vauhtia uudelleen jos välissä alkaisin himmailemaan, silloin lähtisin kotiin. Minun on pakko tehdä ihan vastakkainen eli lisätä vauhtia ja kärsiä, muuten ei tule mitään.

Mikä tuo tapporaja 20 minuuttia oikein on häh?

Tampere Rollin` Hos videolla

Tamperelaisen Wave 100 -kanavan vaihtoehtoinen urheiluohjelma HobiHobi kävi kuvaamassa meidän derbytreenejä muutama viikko sitten ja tässä on se nyt on:

Kävi niin onnekkaasti ikävästi, että minä en päässyt kyseisiin treeneihin mukaan. Muistatte varmaan erään bodypump -episodin kun auto jätti pihaan ja jouduin derbyn sijaan pumppiin? Tämä oli se kerta. Kammoan videokameraa niin paljon, että micrani selvästi symppasi minua, päätti tyhjentää akun ja päästi minut jännityksestä.